DJ ja rokkipuudelit

Avaan ulko-oven ja tunnen auringon lämmittävän kasvojani. Täydellistä. Ravistelen jalkojani; Lihakset ovat vielä jumissa aamusta ja viikonlopun rasituksista. Ruuti kakkaa. Otan ensimmäiset juoksuaskeleet. Tunnen kevyen tuulenvireen kasvoillani ja aurinko lämmittää mukavasti. Ensimmäinen yli +5C päivä tänä keväänä. Koiria ei voisi kiinnostaa juokseminen yhtään vähempää. Oikean käteni olkalihaksen etuosa alkaa osoittaa kramppimaisia piirteitä ja Ryynin kaula on venynyt 1,5 kertaiseksi.

Koirien pyyntöihin vastataan ja tiestä tulee liian loskainen ja liukas optiminopeuden (8 km/h) ylläpitämiseksi. Satunnaiset lätäköt (joka kolmas metri) tekivät juoksemisesta haastavampaa ja kaukaa katsovan silmissä meno luultavasti vaikuttikin enemmän baarin jälkeiseltä koordinaatiotreeniltä kuin juoksemiselta. Ryyni kakkasi ehkä maailman hienoimman spiraalikartion muotoisen pökäleen, joka kaiken lisäksi pysyi täydellisesti pystyssä. Ei pienintäkään kallistusta sivuille!

Lopulta noin 2,5 kilometrin jälkeen alkoi reitin asvalttiosuus ja juoksu alkoi rullaamaan itsellänikin. Ruuti nautti juoksemisesta todella paljon ja näki, että hänestä oli mukavaa päästä pitkästä aikaa pitkälle lenkille, jossa on vauhtia. Ryynin kiinnostus pysyi totutulla tasolla.

Noin neljän kilometrin kohdalla alkoi reitin rankin osuus; Nousu Helsingin huipulle Malminkartanon täyttömäelle (45 metriä merenpinnan yläpuolella). Tunsin kauan kaipaamani poltteen Gluteus Maximuksessani ja syketaso nousi reitin huippuun. Kolmannen lepotason ohitettuani portaissa, ilman pysähdystä, alkoi huippu häämöttämään näkyvissä. Ruutikin huomasi tämän ja sai uutta energiaa juoksemiseensa. Loppusuorasta tuli tahtojen taisto, jonka Ruuti täpärästi voitti hännänmitalla. Syytän häviöstä osaksi Ryyniä, joka (ainakin käteni rasitustason mukaan) ei ollut ottanut yhtään askelta portaissa vaan olin joutunut raahaamaan elotonta ruhoa takanani.

Huipulla otettuani muutamia kuvia sosiaalista mediaa varten Ruuti sai vihdoin herätettyä Ryynin eloon ja vanha mummokin yltyi päätä huimaavaan hepulointiin hihnan ja käteni sallimissa mitoissa (3 metriä). Pari merimiessolmua ja kuperkeikan jälkeen lähdimme vyörymään lumipeittoista alamäkeä kohti jättärin juurta. Parin läheltäpititilanteen ja pahennusta aiheuttaneen mekkalan (eli Ruutin ja Ryynin hellien leikkien sulosointuisten äänien) jälkeen pääsimme vihdoin takaisin tieosuudelle.

Reidet huusivat täyttä huutoa ja olivat hukkua maitohapon määrään johtuen laskeutumisen vaatimasta eksentrisestä lihastyöstä. Loppureitti menikin taisteluna, mutta kuulokkeistani kantautuva motivaatiomusiikki auttoi jaksamaan. Volbeatin Sad mans tongue innoitti minut ottamaan raivoisan spurtin pienessä ylämäessä Kehä 1 vieressä kulkevalla kävelytiellä. Tämä oli liikaa Ryynin vanhoille lihaksille ja vaikka hän olikin jaksanut juosta kohtalaisen hyvin Malminkartanosta Kannelmäkeen (noin 2 km) oli pakko todeta, että nyt pitää hiljentää vauhtia.

Alkoi juoksulenkin loppulämmittely osuus, joka suoritettiin reipasta kävelyvauhtia ylläpitäen. Pitkään juoksemisen ja jalkojen rasitustilan takia tunsin näyttäväni aivan motorisesti lahjattomalta ja urpolta, mutta lopulta opin taas kävelemään.

Protestina huonosta olostaan Ryyni piti huolen siitä, että kävelee jokaisen lätäkön poikki vaikka yleensä kiertää ne kaukaa. Ei väliä kuinka syvä. Ruutin molemmat aivosolut nauttivat säästä ja ihanasta fiiliksestä lenkin jälkeen. En tiedä kuinka Ruuti teki sen, mutta näytti siltä, että hän pystyi ajattelemaan molempia yhtä aikaa. Mieleen tuli lähinnä kuntoklubien ärsyttävät Zumba- ohjaajat, jotka rasitustilasta huolimatta hymyilevät ärsyttävästi ja tuntuvat nauttivan itselleen aiheuttamasta kivusta.

Tämä oli ensimmäinen blogikirjoitukseni, mutta lupaan, sekä äidille että itselleni, etten tule kirjoittamaan kovin usein. Silloin, kun on asiaa, voin tulla tänne ehkä kertomaan siitä.

-DJ-